SAAPUMINEN BERLIINIIN
Saavuin Berliiniin perjantaiaamuna hieman yli viikko sitten.
Vaimoni saapui jo kymmenen päivää aikaisemmin suorittamaan omaa harjoitteluaan,
ja siitä syystä suoritin saapumiseni nyt yksin. Käytännön järjestelyt Berliinin
kentällä menivät kohtuullisen sujuvasti. Olin jo aiemmin saanut Berliinin
kv-koordinaattorilta postina leimalla varustetun todistuksen, jonka avulla
pystyin kentältä hankkimaan opiskelijahintaisen kuukauden matkakortin. Pieniä
mutkia matkaan toi todeksi osoittautunut yleinen luulo siitä, että Saksassa eivät
tosiaankaan edes lentokenttätyöntekijät välttämättä puhu englantia.
Metro- ja junaverkosto toimii Berliinissä äärettömän hyvin.
Julkisen liikenteen karttoja on todella helppo lukea, ja käytännöt julkisissa
ovat pitkälti hyvin samanlaisia kuin Helsingissäkin. Matkalla kohti uutta kotia poikkesin vielä hakemaan kolmella eurolla dönerin lounaaksi. Täällä ei tosiaankaan
ole arjen syötäviä tai juotavia mukavuuksia hinnoilla pilattu.
Asumme Neuköllnissä, muutaman minuutin kävelymatkan päässä historialliselta Tempelhofin lentokentältä, joka on sittemmin poistettu lentokäytöstä
ja muutettu virkistysalueeksi. Jos viikon kokemuksella nostaisin jonkin asian
Berliinissä ylitse muiden, se olisi juurikin tämä alue. Kilometrikaupalla tyhjyyttä
ja äärettömän miellyttävän painostavaa hiljaisuutta.
FIILIKSET VIIKOLTA
Ensimmäinen viikko harjoittelupaikassani on nyt ohitse.
Fiilistasolla ehdin viiden päivän aikana käydä sekä merenpohjaa syvemmällä että
pilvien yläpuolella. Maanantai oli liioittelematta yksi elämäni ahdistavimpia
ja toivottomimpia päiviä. Työelämän kulttuurishokki iski jalat alta, ja
ajatuskin yhdeksän viikon rupeamasta tuntui sanoinkuvaamattoman lannistavalta. Paikalliset
työntekijät ja harjoittelijat osoittautuivat todella hitaasti lämpeäviksi
ihmisiksi, ja suunnilleen yhtä ujoiksi käyttämään englantia kuin
suomalaisetkin. Oletin varsinkin nuorilta saksalaisilta jotakin aivan muuta, ja
siksi olin todella yllättynyt. Loppuviikkoa kohden ilmapiiri onneksi lämpeni ja
nyt olen päässyt tutustumaan moneen paikalliseen jo paremmin. Olen huomannut ulkomaalaisuudessa
myös hyviä puolia. Usein olen julkisesti aika vähäpuheinen, ja varsinkin
ruokatauoilla tunnen usein tarvetta vetäytyä pääni sisään ja vajota omaan
maailmaani. Se, etten puhu saksaa antaa minulle tietyllä tapaa ”yleisesti
hyväksytyn” syyn olla ottamatta osaa julkisiin keskusteluihin tällaisina
hetkinä ilman, että käyttäytymistäni pidettäisin töykeänä tai loukkaavana. Työn
lomassa on sitten helpompi jutella kun voi keskittyä yhteen ihmiseen kerrallaan. Tällä hetkellä
fiilikseni Berliinistä, RZB:stä ja jäljellä olevista kahdeksasta viikosta ovat
äärimmäisen positiiviset ja innokkaat.
PAIKKA
Faktaa paikasta Restaurieruns Werkstätten Berlin:
Kyse on yksityisestä yrityksestä, joka on erikoistunut
vanhojen antiikkihuonekalujen, ikkunoiden, ovien ja kaikenlaisten
puurakenteiden entisöintiin. RZB:ssä myös tuotetaan uutta tavaraa, mutta en ole
vielä perillä miten paljon tätä tapahtuu suhteessa entisöintiin. Tiloiltaan RZB
on todella miellyttävä ja toimiva. Tilat jakautuvat kahteen osaan: vanhaan ja
uuteen. Vanhassa talossa sijaitsevat toimistot, sosiaalitilat sekä kellari,
joka koostuu pienistä verstashuoneista. Kellari on pyhitetty entisöinnille.
Vanhan rakennuksen pihalle on rakennettu uudet verstastilat, jonka alakerrasta
löytyvät kaikki suuret työkoneet, ja yläkerrassa on vielä penkkisali
levittäytymistä varten. Verstas on ilmava ja valoisa. Konekanta on pääosin
modernia ja turvallisuustekijät ovat huomioitu hyvin. Mukaan tosin myös mahtuu
joitakin ikivanhoja laitteita, joita voisi olettaa näkevänsä enempi museoissa
kuin käytössä.
Ensikatsaus RZB:hen maanantaiaamuna. Vasemmalla vanha rakennus ja oikealla uusi verstas. |
Uusi verstas sisäpihalta. |
Verstaan alakerta. |
Verstaan yläkerran penkkisali. |
Vanhan rakennuksen kellarin idylliset entisöintitilat. |
Lisää entisöintitiloja. |
IHMISET
Työntekijöitä on
paljon. Kuuleman mukaan palkallisia työntekijöitä on noin 20 ja
harjoittelijoita noin 10 kappaletta. Päivisin en kuitenkaan ole vielä näin
montaa ihmistä kerralla nähnyt, niin olen arvioon hieman skeptinen. Saksalaisen
puusepänkoulutuksen perinteen mukaan opiskelijat viettävät viikosta puolet koulussa
ja toisen puolen löytämässään työharjoittelupaikassa läpi koko opiskelun. Lisäksi
vielä valmistuttuaankin voi tehdä palkattomia työharjotteluita niin paljon kuin
mitä kukkaro antaa myöden. Näistä syistä palkattomat harjoittelijat ovat
arkipäivää monissa yrityksissä.
TYÖAJAT
Työpäivät ovat 9h 15min pitkiä. Päivään sisältyy kaksi 30 minuutin
ruokataukoa, yksi aamiaiselle ja toinen päivälliselle. Aamu alkaa klo 8.00 ,
aamiaistauko on klo 10.00-10.30, päivällistauko klo 14.00-14.30, ja päivä
päättyy klo 17.15. Perjantaisin päivä päätty jo klo 16.00. Ruokatauot eivät ole palkallisia, eivätkö näin ollen sisälly viralliseen työaikaan.
Pitkiin päiviin oli aluksi vaikea tottua, mutta tarpeeksi pitkillä yöunilla
nekään eivät enää ole ongelma. Arkisin ei tosin kauheasti jää aikaa Berliinin
tutkimiselle, mutta itseään täytyykin jatkuvasti muistuttaa, että kyse on nyt
työnteosta eikä lomailusta.
TYÖTEHTÄVÄNI
Toistaiseksi olen päässyt hiomaan ja maalaamaan sadan vuoden takaisia puuovia, poistamaan ikkunalaseja, ruosteisia kahvoja ja laasteja vanhoista kirkon ikkunakarmeista sekä poistamaan maalia kemikaaleilla pienistä koristerimoista. Kovasti odotan, että saisin jossakin vaiheessa mahdollisuuden harjoitella myös antiikkikalusteiden viilupintojen paikkaamista ja pintakäsittelyjen palauttamista entiseen loistoonsa. Tällaista toimintaa näet ehdin jo sivusilmällä seurata. Toistaiseksi hommat ovat olleet melko yksinkertaisia, mutta olen jo siitä huolimatta onnistunut saamaan jonkinlaista kokonaiskuvaa entisöinnistä työnä. Todella erilaista, mitä uuden valmistaminen, ja monella tapaa myös paljon kiehtovampaa. Joka esineellä kun on jo takanaan pitkä historia, ja alkuperäiset puusepätkin ovat mahdollisesti olleet jo yli puoli vuosisataa haudan levossa. Olen todella tyytyväinen harjoittelupaikkaani.
Maalinpoistoa kemikaaleilla. Kuvat yllä ennen ja alla jälkeen. |
Kirkon vanha koristeikkuna. Ruosteisten kahvojen poistaminen vaati kirjaimellisesti sekä verta että hikeä, ei sentään kyyneliä.. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti